Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran… Hän parkaisee ja rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä hiuksista. Hän pääsee pystyyn — mies vetää häntä suuttuneena tukasta, hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.
— Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä… Ei, kuule nyt, tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.
Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti. Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä noutamaan, se on niin väkevä…
Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun, jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei ole Mantan otettavissa.
— Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, — mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö saa.
Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi, että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla, hän hänet saavutti.
— Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. — Ei minua tarvitse ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.
Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli, kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.
— Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se pudottaa linnun puusta saaliikseen. — Tämä saippua onkin niin hyvää vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.
Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos. Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen, ja itki ja vapisi.