Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.
Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.
Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin, olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat… Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan, muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä elämäniloa…" "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.
Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan lattiamatossa.
Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja, kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen, tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole pitänyt huolta Hiljasta.
Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen. Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään edes öljyä — no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään! Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä, tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki. Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.
Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon, mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä. Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.
Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen, pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle, etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi, selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan, mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi, että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.
Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän päästä häntä pois… Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!
Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä tavalla — mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet — ja karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää hänen kaulaansa — Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.