Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan. Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.
— Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.
Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu. Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa mitä oli rikkonut.
Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan. He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.
Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti, ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen, pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä: he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun kouluttamiseesi — sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan, sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon hienon, kauniin neidin syy.
Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.
Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.
"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin — niin, en tiedä olivatko ne tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä niin tarkkaa lukua kuin ajassa — seisoen Mona-Lisan edessä. Minä pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen kuin itse elämä."
"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa, josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi. Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi Mestarin jalkoihin… Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.
Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"