— Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla, yhä tanssisävelen mukaan, — se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.
Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin jumalallisen hauskaa tanssia!
— Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. —
Kaikki niitä huvittaa.
Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman, syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua. Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.
Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.
— Minä unohdin… Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. — Se oli hyvin hullusti.
— Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä, otsa rypyssä. — Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.
— Minä maksan sen — eikö se ole viisi markkaa tunti.
Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.
— Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. — Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.