Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti, mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan. Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan sisarelleen:
— Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä itsekin unohtanut tärkeitä asioita.
— Minä? närkästyi Sylvi.
— Niin juuri. En minä nyt muista… Tai odota: telefonissa oli kerran ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit ilmoittaa sen minulle.
— Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. — Se tapahtui viime talvena.
— Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.
— Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua…
— Niin, niin — niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.
— Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui aikaisempi suuttumus, — neiti Höökin piti matkustaa pois.
— Mutta Hiljahan maksaa…! sanoi Britta.