— Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. — Tiedättekö mitä — onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan — odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa… Bravoo! siitä tuleekin erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.
— Soh, Elsa, sanoi äiti, — sen sinä kauniisti jätät tekemättä.
Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.
— Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma. Kuulkaa… luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on kokonaan kadonnut Helsingistä.
Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen, riensi nopeasti jatkamaan:
— Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu aikovan teatteriin.
— Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.
— Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun hän debyteeraa Salomena?
Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:
— Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee varmaan olemaan erinomainen.
Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi Elman ääni yli muiden: