— He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.
— Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on mennyt hyvin…
— Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. — Sitä minä en ole kuullut.
Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.
— Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät kipinöivät. — Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin… Minä hoidin sairasta… herra Mataristoa… Minä unohdin.
Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä. Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.
— Vai aina hän vielä on sairaana?
— Sitä on jo kai kestänyt viikkoja…?
— Onko hän vuoteen omana.
— On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.