— Vai ei sitä voi sanoa…
— Minä en tahdo sanoa.
— Aaa!
— No, se on toinen asia.
— Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte… Te olette tänään kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!
Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja miten likeiseksi Matariston huone kävi.
— Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti
Forsberg.
— On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, — jollei hän kuitenkaan voi päästä…
— Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se…
— Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn, vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. — En minä enää tule kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran… Se ei minua enää huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon. Ketä ne enää voivat huvittaa…!