— Ja hyväksyy kaikki?
— Niin!
Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:
— Hyvää yötä!
Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.
— Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. — Kyllä se Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.
Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.
— Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä…
Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.
Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri käynyt — lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen, saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt. Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.