— Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.
— Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät ajuriin.
— Eikös valkeaa sammuteta?
— Antaa vain palaa.
Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä. Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!
Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan, ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa ketään.
— Maali! pääsi Hiljalta.
Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.
Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin! Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.
Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin? Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä, kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut, sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa. Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.