Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois, kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa. Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia, että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo, kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin sattui, vaikkapa suuhun… Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta uutispuuroksia tai kukkakaalia… Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan? Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!
Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne: ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja — eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi ja avasi ikkunan.
Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa. Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut huutajan olevan teurastuspenkillä.
Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.
Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.
"… on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi laulua, tunki ytimiin.
Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.
Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti, sillä hän ei ollut kuullut askelia.
X
— Älä pelkää. Minä se olen.