Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.
— Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. — Kävin levottomaksi, kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi huonommaksi.
— Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.
— Etkä ilmaissut itseäsi…
— Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.
Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain voileipälautasen häntä kohti.
— Ajattele, sanoi hän, — Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.
— Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.
— Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli jo niin hermostunut.
He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi, että ne olisivat kiihdyttäneet.