— Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi maitoa lasiin. — Tässä!
Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä, kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita, valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.
— Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.
Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!
— Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.
— Isäni ja sisareni.
— Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes kahvia… Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet huonoja uutisia… Onko joku kuollut? Sano toki.
Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.
— Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on maatapanon aika.
— Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes hiukan.