— Puhumme huomenna.
— Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.
Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.
— Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.
Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa…? Varmaan sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.
— Eihän se koske sisartani?
Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski yksinomaan häntä.
Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen… Onko hän näin kauhean hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys…!
Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja läksi omaan huoneeseensa.
Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.