— Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan äreällä, määräävällä äänellä.
Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti pistivät hattuneulaa.
— Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu. Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia jälkiruuaksi…
Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.
— Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.
Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti, ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.
Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän purskahti täyteen nauruun.
— Aijai kuinka täti on hassu!
— Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.
— Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.
— Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi
tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.
Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani — en tiedä muuta neuvoa.