— Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?
Hän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja tunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.
— Vai pitääkö olla kolme tuhatta?
Matti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.
— Riippuu siitä, sanoi hän, — miten suuren maatalouden tahdot panna pystyyn.
Hiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin rintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi entistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli antanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä — hän osoitti oikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan alas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen ja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään ulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän ja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru oli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan. Hän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli käynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi "voiman lähteneen" itsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.
Hän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat syömään.
— Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, — minä muistan, että omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua heille. Pidäthän sinä minut täällä?
— Kyllä, kyllä.
— Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi…