Sairas rupesi heittelemään vuoteessa.
— Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.
Hän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti istumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta tuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat peloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa ja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja ystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.
Nyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla täällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut pannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni soittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän koputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi uudelleen — telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.
Hetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta avuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden kesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla mielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet. Hilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita — ehkäpä Parkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli pimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu — talonmiehen asunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas tänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.
Ei, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä tahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä pelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.
Hilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut, kuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen lujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet istumaan.
Hän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja luo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon pääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.
— Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?
Hilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin olisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen tahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä maanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli lujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.