Matin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan sanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää taaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja sijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.
Hiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt minä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan nyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän itseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että hän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun tarvitsi välittää hänen puheistaan — sairaan houreista! Mutta entä jos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän ryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli. Hän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista tyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.
Oli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää kuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä, silloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.
Hiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa tajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas vastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen pelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti. Hän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä nurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa kasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin äidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä Hiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä, joka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.
Ja tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. — Entä jos minun ajattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!
Hän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin vaihtaa kääreitä.
Ikkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt näyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät valaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli tullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän palasi! — pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus niin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen käskystään. Hänen täytyy odottaa.
Hilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.
"Ihmiset puhuvat" — mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai sade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat olevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen päällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista. He puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin vingahdus tyhjässä ilmassa.
Huomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja heidän täytyy ymmärtää.