— Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja jänteväksi. — Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!
— Sinun täytyy tahtoa! riemuitsi Matti, — sinun täytyy päättää olla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole sitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle, merkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana nimi sinulla on… Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä… Ei, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä, jolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää meidät. Älä pelkää minua — minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua rakastan…
Hilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi itsensä taasen suoraksi.
— Pelkää… mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin loppua. Sinun täytyy tulla järkiisi… Sinä olet ymmärtänyt minut niin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen antanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin. Minä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa tekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.
Matin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi värisyttää.
— Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen pahoinvointiaan. — Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta se ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun saavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on muitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta se ei näy käyvän.
Matti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään, hänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi ajatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää koko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti niin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli päässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena hetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli hallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja seisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen poikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen edessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän kävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja läksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja putosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen — hän ei kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui siihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui, varjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.
Hilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:
— Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut kaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin sinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen, kun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee pappikin hänen mielensä mukaan… Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän huomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä, joka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa…! Sinä lähdet. Hyvä on. Onkin jo yö…
Hän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan, hillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa esiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt jotakin rumaa — mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin lähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa valojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka tuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä nostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.