— Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän olisi ollut niin sairas…
Matti ei häntä kuunnellut.
— Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta pahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi…
— Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. — Tämä on sairautta sinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu siitä, että sinua on petetty, niin minä… en tiedäkään mitä tekisin. Suuttuisin niin, etten koskaan leppyisi… Kuinka sinä voit olla minulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät…
Hilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli ja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen pois.
— Mutta Hilja… onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle mitään…
— Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. — Asetu hänen asemaansa, joka on poissa…
— Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti eikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.
Hän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada hänet vakuutetuksi.
Hiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.