— Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, — sillä sinä rakastat minua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt hiuksiani, et…
— Mitä sinä puhut — sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti tunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.
— Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?
— Sinä hourit, sinä erehdyt…
Matti naurahti onnellisen naurua.
— Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä silitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä — se oli Hilja.
Hilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se olisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa mieluisampi.
— Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi pois… Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt… Olenko minä todella voinut olla niin rikollinen…!
He seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja Hiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi toistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta ilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat huomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin yllinkyllin tekemistä toisistaan.
— Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, — syvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä olet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa tauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni…