Hilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet syvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin vakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan sineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.
— Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun… Minä en osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja kiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli minun syyni, että rupesimme puhumaan… Anna anteeksi…
— Ei, keskeytti Matti hänet, — älä johdata minua pettämään itseäni enää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En jaksanut vaieta.
— Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea, houkutellakseen Matin pois huoneestaan, — nyt sinä vasta petät itseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä kaikki mitä minä olen tehnyt…?
— Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin kaikkein arkipäiväisimmistä asioista.
— Te olette eri sivistystasolla.
— Ei, Hilja…
— Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla hyvin läheiset ystävät…?
— Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, — sillä sinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet minulle rakas…
— Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin, — etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun nopeasti täytyy erota sinusta.