— Oletko sinä myöskin tyyni… Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa. Ehkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut minun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä, ajatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle meidän suhdettamme.
— Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen eikä kukaan muu voi sitä tietää…
— Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,
Hilja…
Hänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan, kuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen takaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin hän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.
— Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun luvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi uskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri olisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille — meillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.
Hilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko tuon nuoren miehen järki jo sumentunut — kannattaako hänelle puhua? Mutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat, hän hiukan surumielisenä sanoi:
— Ja sellaista… että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi on saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet vakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron… Kuinka voit sinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme olleet ystävät — vai emmekö ole olleet sitä?
— Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan se luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki, jollei…
— Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni! huusi Hilja kuin hädässä.
— Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. — Olemmehan puhuneet vakavista asioista.