— Älä naura noin! pyysi Matti.
— Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja kierteli edestakaisin pientä huonetta. — Onko sitten kummaa, jos ihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei ole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!
— Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.
Hilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen suuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.
— Puuttuu vain, sanoi hän, — että huhu tulee äitini ja kipeän sisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille tehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä minulle!
— Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.
— Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. — Eikö sinussa kaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin, että me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta meitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin kovaksi ja pahaksi… oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä tunnen, etten enää jaksa heitä rakastaa…
Hän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan käsiään rintaansa vastaan.
— Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. — Ehkeivät he ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana jaksa kuulla.
— Minä jaksan! uhmasi Hilja. — Onko sinulla ehkä vielä jotakin pahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa kuin jo olen kuullut… Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka on sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se voi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on sanomista?