— Sanoin… sanoin…
Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati, kiihtymistään hilliten:
— Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole vakuuttanut niinkuin olisit voinut…
— Kyllä minä koetin.
— Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!
Olisit ajanut ulos heidät.
Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti häneen soimaten.
— Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.
— Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja joka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos minä ajaisin sellaisen isän.
— Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa, että sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.
Ilkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan, siksi ettei tahtonut itkeä.