Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.
— Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan meistä. He kuuluvat sanovan… että me kaksi kuulummekin yhteen, että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä kaupungissa… kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa… Kaikki ihmiset. Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri liikkeelle ottamaan selkoa…
— No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.
Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen eteen, että uskoivatko he todella siihen.
— Niin… en tiedä… He tulivat tiedustelemaan…
— He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: — mikseivät he, kun sitä huhua tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!… Ja mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit…?
Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.
— En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden tietoisuus soi hänen äänestään.
Hiljan kasvot hehkuivat.
— Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten asia on?