Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa, jota en vielä ole nähnyt.
Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti, onnettomana.
Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.
Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.
— Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. — Minä en kajonnut mihinkään… En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko ajatus rikkoa? Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen…
— Ei, tuskitteli Hilja, — on mahdotonta löytää samaa, vaikka löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.
Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.
— En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.
Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin katsein.
— Koetapa ajatella, sanoi hän, — eikö se ole omituista, että tuo malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä usko enteisiin ja merkkeihin?