Hilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi itsellensä tyynyn sohvalle.
Huone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.
Vihdoin hän nukkui hänkin.
Hän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne, joka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan. Hän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä vastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo kilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee näin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut. Kello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin hän pääsi avaamaan.
Oven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja käsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta, toivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti iltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.
Nainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies yritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen. Hilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta huomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen, kasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina molemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä ja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat. Kärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin kasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen ja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen. Hän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia. Hiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia, pelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut heittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen ihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä hänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja epävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä oli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä, joka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat, huolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen vuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä niskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.
Hilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille suunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut. Isä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa tutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär isäänsä.
— Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja hermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. — Eikö isäntä sill'aikaa panisi tupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.
Hilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi kolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.
— Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti kun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.
Silloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän, vaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti kääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen kasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin pistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi raskain mielin keittiöön.