Samassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin varjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän raskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan pään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan ovea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he hetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.
— Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär herättäisi nukkuvan.
Tytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse röykyttämään Mattia valveille.
Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään, availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia. Ottaako uusi palvelustyttö — mutta jollei saa äidin mieleistä. Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan… Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.
Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin puoleen ja sanoi kuten lapselle:
— Miten me nyt voimme?
Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:
— Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.
— Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.
Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä ja reippaana.