— Hiljaaa! Tyttöseni — kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi…
— Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja pehmeät.
— Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. — Armas on hienosta perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen hienot sukulaisensa saisivat tietää…
— Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. — Minä en kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.
Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.
Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä erottautui eheä, valkoinen hipiä.
— Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. — Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.
— Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. — Armas on minun, muusta minä en välitä!
— Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi häntä viedä…!
Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.