Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti matkatarpeitaan.
Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä, ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.
Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie. Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.
Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.
* * * * *
Aamulla läksi äiti.
Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin päin.
II
Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat he joskus tervehdyksen — lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden ihmisten ohi.
Jenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen itämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan. Rouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli jäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä aikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä valittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki oli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle — Jennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet —, muutama punainen kukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän suuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei koskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava tiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää, että hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun ylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut tapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli tämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen virren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa lehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt haaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä kallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja. Hänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä saksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja kauniimpaa.