Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.
Hänen tahtonsa yritti herpoutua.
— Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. — Meidän välillämme ei ole tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät… Hilja, älä mene! Saanhan minä kertoa isälle kaikki — hän on niin hyvä ihminen ja niin paljon kärsinyt.
— Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. — Eihän meidän välillämme ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi…
— Hilja, älä mene! pyysi Matti. — Tämä neiti on ollut minulle niin hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.
Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin poikansa.
— Sinä puhut syntiä, sanoi isä. — Ei kukaan tee ihmistä terveeksi paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka on tehnyt sinut kipeäksi.
Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.
— Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi isä vihdoin. — Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.
Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.
— Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. — Syntiä tehdään joka hetki — minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.