— Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on minulle määrätty… Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.
— Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.
— Ei, nauroi Hilja. — Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.
Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.
— Älkää kirotko meitä! huusi hän. — Me menemme naimisiin. Hilja, tulethan sinä minulle.
Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui. Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.
— Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. — He vievät minut pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi, jos minut viedään!
Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
— Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia. En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia on kulunut.
Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen, ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle, astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa koko aseman.