Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön, päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi pronssinvärinen kipsikuva — nainen, puettuna sotisopaan, kädessä lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan sattui, aivan epämääräiseksi. — Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen. Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki, paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se oli palttua.
Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.
Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä. Mutta äiti on niin terve.
— Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.
Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.
— Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, — kun vain on millä teidät syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.
Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi. Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili pikkuiselle ihastuksen vallassa.
— Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes katsomaan! leperteli tyttö.
Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.
Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä. "Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!" Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa, valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.