Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.
Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut. Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja jäntevänä vuoteen ääreen:
— Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.
Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:
— Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole ketään muuta kuin sinä.
XI
Heille koitti tuskallinen aika.
He epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi vihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa, jotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin paiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.
Matti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului hänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin meritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa asiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että oli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle kumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet sairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin oli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi astuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun hän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä pahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja tuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi hänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä haroivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä rakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä. Hilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo: se suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta ilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä hänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän kuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa hänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki oikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle toiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu päättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää. Sinun täytyy tehdä se! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan, jotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan pitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan jalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot lapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli tuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti puhumattomana.
— Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.