Heillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka nautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi luennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa ja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa oli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän lääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian. Iltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta. Kun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin hänen kimppuunsa. "Mimmoinen suhde heillä oikein on?" vaadittiin joka taholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla yrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset lakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen suhteeseen.
Senjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi ulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että lääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee — niin hieno, niin vakava ja rakastavainen — on jotakin yliluonnollista. Sellaista lääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien kanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa parantajaa ei sielunsairas siedä.
— Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.
Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä päivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa, painajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan, josta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä päättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat palaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana hänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain Hilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin, kirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä uusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että huomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut. Hän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle selveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä ja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä itsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin tällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat tehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani, kirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko tai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on kaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten turhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän, murtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta itse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan vaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri siihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa revolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen… suuri kivi taskussa — siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät juuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin veteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle mitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan — tai ehkei sittenkään aavista miten vakava asia on.
Hilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin umpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää, hän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka taholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi — miksei muistanut vanhaa neitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?
Mutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu talosta?
Mitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää? Ja miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he käyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja heidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan ennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta onnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt itseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät Matin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän vihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne nuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he ovat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he kärsivät itse pimeydessään — tämän huutaa hän itselleen kymmenen kertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee huononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri — joku toinen — eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka ymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!
Ehkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa. Ja ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt — voittakoot! Ja kun hän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten ennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella, että saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä illanvietossa, seurassa…! Sitten onkin kauan kun hän on saanut nauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän on vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!
Ei, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve. Kulkija on sattunut hänen lietensä luo — hänen täytyy virvoittaa hänet. Hän on alkanut työn — hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy valvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on ovella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?
Onneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti kaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä Hilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan sairasta tuntee outoa onnea — onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa, josta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan, vaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua ystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti — ne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon, vastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän sairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia hänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla sittenkin jotakin enempää — niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia kenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta hän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain tietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää Armaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on raskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän tietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.