Joskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä ei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen takanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella — oli totteleminen miten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen yhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman lähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee — täytyy totella. Tässä tapauksessa ei se ole helppoa.
Kerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja onnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi hyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai tekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista, joita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus Hiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi tarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä ollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta, mutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi nousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet tähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän luki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin kiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille, ettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja jaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi Matin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja terve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän vaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän saattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: "Puhutaan niistä sitten kun ollaan terveitä." Hän tunsi, ettei tehnyt oikein, hän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua siihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei? Mikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?
Elämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten kiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan ja pysyi siinä.
Pimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos eteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri ohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon tulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän ääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne tuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko ne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa kovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän kävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka pitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita, selitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä, älä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli kuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon tuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää voinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva, tai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa katoavan syvyyteen.
Hän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena. Hän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen mielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen, että Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota ylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan, paneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana tapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat vain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: "Hilja, jos sinä tulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän Jumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle." Hilja putosi lattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa ja hänen sielussaan oli mustaa.
Herra, auta minua — minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt, ovatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut ovesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä minun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!
Hän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona oli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä, riisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko Matti ja meni omaan huoneeseensa.
Kerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan.
Matti oli tullut pimeään ruokasaliin.
— Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet minun huoneeseeni, voit kuulla.
Hiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.