— Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään.
— Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.
Ja Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi lukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa, hän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen äänensä yksitoikkoiseen nuottiin.
Levonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen apulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden. Hän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi pesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista ja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen syömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme tavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi koko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.
Kun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin kautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli kahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja tutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi, saattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle: Sohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja pelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä ja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön luottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi oli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka johtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus tuttavan tullessaan.
* * * * *
Hyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa kanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja Haapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin naisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla, virastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä, kahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän tapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty kuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi — hän on papin tytär, sivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen kanssa —, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan kanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät? Sepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan oli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää nuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen täytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään sairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan palvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus kun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina ajatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön kihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan täytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia miehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas, joka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet nähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt laudalta Armas Breden.
Noin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä, tuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle pastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.
— Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?… Tekö olette neiti Haapanen?… Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän kehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut virkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä, jotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen kanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.
Hiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän koko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että valvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut vieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt juuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi hakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili vieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät punaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen sormus.
— Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. — Näen sen omistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne on kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että tätinne on kylpylaitoksessa?