— On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.
Hän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.
— Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi, te olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn täyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te muistatte ehkä vielä isänne…
Hän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen kovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja vastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja järjestelemään niissä mielin määrin.
— Se on luonnotonta, jatkoi hän, — että te, vieras ihminen, niin kokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu hänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te väistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne hoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te näin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän olette kihloissa…
Hän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa eikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti suoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja nieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.
— Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut lausua, — minä en voi sille mitään… Hän tuli sairaaksi meillä… Hän ja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta minkä sille voi.
— Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään toisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät toisensa…
— Pastori, he ovat niin erilaiset… ja jos he ehkä joskus voivat taistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo niin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.
— Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän saa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa sisar tänne avuksenne…