— Ei pastori, huusi Hilja, — sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle täällä ole tilaa… enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt hänet sitten sairaalaan… Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin päivän perästä jo…
— Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin tuomari. — Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen itseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon alle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa… Näen sen…
Hän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat häntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä hän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset ja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki suoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta hän ei voinut mitään sanoa.
Pastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti Hiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori vetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään pastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista kuin:
— No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis sittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi tunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua synnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.
Lauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä Matti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä, että samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään ihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei, minä en päästä häntä!
* * * * *
Eräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa, nahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin niin, että silkki näkyi.
— Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, — mitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet minut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä, meitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt oikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on siniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen Armaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani. Minun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen poissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.
Hän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka etupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan puuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki näkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja pingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui rehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli kuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.