Vai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan, vaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja Hilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä ja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin kirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin antoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen päivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut Hiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli erittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo musta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen käydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.

— Onko siinä nyt kaikki, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä unohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi… Mitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa. No, Elisabethin häät ovat pian — päivä ei vielä ole määrätty vai kuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina sinä tietysti menet — ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi, että siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka siitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy teettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen kanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain pienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin muualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin… Pane lauantaina sininen pukusi — sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti Livallahan on niin arka ja hienostunut maku… No niin, tyttöseni, katso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa… Saa nähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua, en ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten adressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja tänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt päivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että minulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä olla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!

* * * * *

Elsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka alkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi:

— Hiljaaa!… Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja minä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta paras ystäväni — mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä? Mitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä he ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään minulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia! Annoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli oli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi tulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! — siitä se tarvitsisi korvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin, aijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut ulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän… Muuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut kuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin hyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa tai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä. Tiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että ajattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa yrittää parantaa, kun ei se itse tahdo… Kuule, eikö se mies siitä jo ala parata? Tahtooko se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule mitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan. Tai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän minulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos piruus minuun oikein menee… vaikka rikon välit koko perheen kanssa ja asetun sinua puolustamaan — jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt miten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin syvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne hunsvotit tulevat minulta kysymään — jaa kutka? Äh, en minä viitsi sanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi sinut tuntea… Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja minä riistin käsistäni kintaat — ne olivat lisäksi märät — ja minä annoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka "muuan naisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville"… Voi sinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi, voi… tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause: ystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia hyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan sen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa korvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma tekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua… Ei… hyvät ihmiset! olenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla on, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin… Hilja kultani… mene suohon nyt, et saa itkeä…!

Kun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä nurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista vaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut itsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi jo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi. Varmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg ei anna hänen tulla.

Eräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli ilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä, musta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa tanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat, silmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.

— Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä, — olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan sooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä haluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin Salomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä puku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman antaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että siitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä — joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää. Ajatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa tehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos vaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso. Hän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta näytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja pureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu usein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena oli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä saan sitten kuulla tanssista…

Hänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi. Yhtäkkiä — siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen portaissa — tällainen ystävällisyys…! Hän tuli kuin vanhan tuttavan luo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää vapaasta rakkaudesta… Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri nousi hänen kasvoilleen…! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti uutena joka kerta, kun toistui.

Ruustinnalta tuli seuraava kirje: