Huvittaako sinua tietää kuinka voin? Sain tänään erittäin hyvän kotletin ja otin juhlan kunniaksi punaista viiniä à 5 francia. Ei muistojen maljoja saata juoda huonommassa. Miten juot sinä muistojen maljat, sinä, joka olet raittiusihminen? Vedessäkö? No niin, ehkä vesi vie alas vieläkin paremmin kuin viini. Onnea vain.

Ihailijasi ja nöyrin palvelijasi

A. B.

Nyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut! Armaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi. Pyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa tällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä, tuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä merkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi mielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä irti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen. Armas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja sen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen, kuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he eläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta ilman mustasukkaisuutta!

Mutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän kosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään, jolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan Armaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina liitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti, jolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat toisiaan silmiin… Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet mistään muusta… Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja. Ne eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän puna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen rakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja, tuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät kyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:

Rakkaani,

sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi. Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni — se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä tule kuulumaan…

Hän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän hätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan…! Hän ei muistanut sanoja, mutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään esteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen kirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi häntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja riensi juoksemalla kirjelaatikolle.

Senjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri väsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on valmis kaikkeen.

Matti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä hänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli Hiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja vei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain odotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea mitä oli tapahtunut.