Kirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään. Tai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon hän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko kuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu ei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät lohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada voimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.
Ei täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin tuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla häntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä tiedustella… Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen isälleen ja Hiljalle.
Kun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee esiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu kiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo niin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä lahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa, ehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö… pysähtyy, lyö… pysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa talvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi monistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa…
— Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti ja tuli, kynttilä kädessä, sisään. — Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin tulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.
Matti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja seinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän haki Hiljan kasvoja.
Myrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen, mitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen kaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä hallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko huone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman kannattamana hypähti hän pystyyn…
Kun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän hänet permannolla pyörtyneenä.
Jollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta ja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin taudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi hänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi hän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti nukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli auennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli kuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat he toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt kuolleista.
— No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. — Nojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?… Ja mikä sinun on? Itketkö? Nauratko?
— Minun on niin hyvä, sanoi Matti. — Anna minulle vähän ruokaa. Minä nukun sitten.