Senjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli nähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa paljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä teki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko hän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui sotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä kiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa ruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan kanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä ajoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille mieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.
Hilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja pannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta — nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa Matin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan uskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se johtuu ja miten sen saa jatkumaan!
— Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti kävelyretkeä, — ajelemme.
— Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli käynyt suureksi.
Hilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin kaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen — nyt oli uitava rantaan!
Portaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät hullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa tuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja helakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja lapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista hellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli! ajatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.
Oli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet kilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän kimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat reippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät kalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia askeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset he eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti kihlatut… Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia, viskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen perässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon. Poikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.
— Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. — Tämä se tekee terveeksi eivätkä lääkärit.
— Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.
— Ei se ole samaa.