Matti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut hänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.
Eläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi mädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat härmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli aukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki hopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan taittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan puut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja aavistuksentapaisesti.
— Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.
— Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.
— Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?
— Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain pelkään, että kylmetyt.
He istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan ja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi täyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja hätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli muista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut? Mikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä. Meidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.
— Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. — Kierretään sitten sieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.
— Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.
— Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?