— Ihmettelen.
— Niin minäkin.
— Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.
— Niin on. Nähtävästi.
Matti katsoi häneen ja nauroi.
He tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle, joka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta lahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa oli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale kylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat kertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on lakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan, aution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan kuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia, valkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva lahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli, liiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä. Ehdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.
— Mikä kumma kokous täällä on?
— Ne varmaan valmistuvat muuttamaan… Ehkä poikasia harjoitetaan lentämään, vielä viimeisen kerran.
— Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.
— Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!