— Ne puhuvat sillä tavalla…
— Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin syksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät kuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.
Hilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin kasvot olivat iloiset ja tyynet.
— Se on julmaa, sanoi Hilja.
— Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.
— Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja ponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin täytyy.
— Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista tuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime tippaan asti…
Tätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti väsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt kun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla — pelästyi hän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun mitä hän epäili.
He astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja peittäen levottomuuttaan.
Rautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa. Maa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua, ennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria hakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä papereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan liketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti juhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja ja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli päivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti koristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija päästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat täyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä tieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja ja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas. Herrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja valkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti soittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli naulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti. Hiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa seisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen pitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle ylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti hymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne Breden.