Hänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he eivät enää päässeet eteenpäin.
— Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. — Tuolla tulevat morsiusvaunut.
Ne olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari, vaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja kookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.
Hilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt minne.
Hän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.
Häntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!
Häntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!
— Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. — Eivät ne olisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin pitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.
He olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle, pihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi maahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä. Tilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.
— Joko mennään, ehdotti Matti.