Ajotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi tervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti maahan.
— Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.
Mutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän laidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä ilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin, huudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain polvin, osaksi käsivarsinkin.
Hiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä, jotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon laskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän pysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:
— Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.
Sanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää niitä yrittämällä hymyillä.
Matti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut hänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja kääntyivät katsomaan.
XII
Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!
Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut kaupungista — rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut, rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty, mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna eteenpäin.