Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.
Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa — hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja oli.
Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se, että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta, löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut saada kuorta auki.
Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään viipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.
Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa, millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki kuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa tyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen voi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut katsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän Hiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja komea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisi ollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja Laina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut Hiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut olla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt kuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta. Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli morsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.
Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita liekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan lukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — saman vanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä kotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia, kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti vihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille oli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet alkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos, painaen oven kiinni perässään.
Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän kynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat ankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran sattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin huonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen nauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien kasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli kesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.
Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen takomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja kauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon pieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään. Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta. Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun ei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi pystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas on siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä: jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja parisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti onkin…
Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä ihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole mustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan niinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen, jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos Armas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon kuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi rakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niin hän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee siitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa ja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden, kaikiksi ajoiksi.
Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa. Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja vastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi poskensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät suljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.